Häshtägsalilekasalilvikahäshtägsalikissahäshtägmunahäshtägcrazyfitnesslaifhäshtäg

Ahh, tässä sitä ollaan oikein pinkin ja glitterhöttöisen, palautusjuoman ja proteiinipuddingin makuisen fitnesselämän ytimessä jälleen.
Ja siihenhän kuuluu upeita blogikelpoisia ruoka-annoksia:

Herkullisen mureaksi muhinut muna kassinpohjalta.

Pieraisiko joku? Ei kun mä syön.

 Mahan peilailua ennen ja jälkeen ruokailun n.12-14 x päivässä:

 Perän mallailua kaikissa eri housusävyissä:

 Jalkajumppaa;

 

Katabolian karttelemista ja lisäravinteilla leikkimistä:

Hajonnut kisakenkä WTF !!!

Mentaalipuolen ongelmia:

Alkuviikko kieriskeltiin taas siellä jossain alemmuuskompleksikataboliakauhuasteella. Koko touhu (no ei oikeasti koko touhu) on tuottanut nyt huvittavan paljon stressiä. Ei ruokailu tai treenailu, mutta oma kunto. Näin toissa yönä unta, että olin kehonkoostumusmittauksessa. Rasvat olivat tippuneet 13% tasolle ja lihasmassaa oli lähtenyt 3kg. Ai kun kiva! Kropassa ei ollut mitään esittelemisen aihetta ja menin kilpailuihin ilman loppudieettiä ja jälleen kerran, vitivalkoisena kuin Muumipeikko. Mutta siis eihän bikinikisoissa tarvitse olla lihasta, eikös se niin ollut? Jep.
Tuohon verrattuna zombievallankumoukset ja verenhimoiset tappajakarhut tuntuvat ihan Pikku-Kakkos-kamalta! Siis unissa.

Koska kilpailen ensimmäistä kertaa, on ihan luonnollista, että touhu jännittää paljon. Miettii, ovatko omat odotukset epärealistisia, jännittää millaisen kunnon saa tuotettua syyskuuhun mennessä ja arvioi ylipäätään, että onko minulla oikeasti sellainen kunto, jota kisalavoille edes kannattaa viedä ruodittavaksi.
Monet järkevät rakentavat kuntoa ja tekevät päätöksen dieetille lähtemisestä, jos kunto tuntuu riittävältä ja on se fiilis, että saa lavalle vietyä jotain näyttävää. Itse olen (vähän tyhmästikin) päättänyt, että syksyllä lavalle ja piste. Ensimmäinen kerta menee kokeilun piikkiin ja sinne viedään sen hetken paras kunto, mikä on saatu aikaan. Ja siitä lähdetään kehittymään. Kai se on nyt sellaista kärsimättömyyttä ja vähän fiilis, että "pakko päästä". Touhusta  on niin monta vuotta haaveillut, että palo lavalle on suuri. Kun haluaa niin haluaa! Päiväni nesteettömänä ja kramppailevana prinsessana! Tule jo!

Mutta oikeasti - ei tämä ole vakavaa. Mukava vain narista välillä  taas! Läheiset tosin varmaan repivät jo kulmakarvojaan (hiukset on jo nyhdetty irti) kun soimaan milloin luikeroita rimppakinttujani ja milloin surullisia hauiksiani.
Onneksi tarvitaan vain yksi hyvin mennyt treeni ja PIM! Usko tekemiseen on kova, fiilis hyvä ja taas painetaankin satanen lasissa!
                              

Ja kun valmentaja on tyytyväinen ja siltä suunnalta tulee luottoa, ei varmaan pitäisi yhtään marista ja narista ja olla liian itsekriittinen. Jos kunto ei ole se, mikä pitää, varmasti tulee se stop-merkki nenän eteen ja tavoitteet lykätään tuonnemmaksi. Joten mitä tässä oikein äpiköidään ja stressataan? No sepä!
Muuten homma ei tunnu lainkaan raskaalta. Paino on pyörinyt nyt lukemissa 66-66.6 eikä kaloreita ole tarvinnut tiputtaa. Ruokaa on riittänyt, treeni on rullannut. Mikäs tässä ollessa, kun koneessa on energiaa ja hommasta nauttii! Nuo pienet alakulot ovat tuttuja varmaan jokaiselle, jotka tunkevat omaa kehoaan julkisesti arvosteltavaksi. Ja on siellä nyt jotain tapahtunut tässä treenivuosien varrella:

Päätön ryhmätunneilla juokseminen vs. kuntosali

Maanantaina kävin tosiaan taas Method Putkisto-tunnilla ammentamassa vinkkejä syvien lihasten aktivoimiseen. Uskon, että moni muukin kovilla painoilla treenaileva ja poseerauksia harjoitteleva (ja ihan moni muukin) kärsii samasta ongelmasta - pinnalliset lihakset jännittyvät ennen syviä lihaksia.
Minulla esimerkiksi lonkankoukistajat ja pakarat aktivoituvat todella voimakkaasti ja väärään aikaan.
Turhautuminen meinasi iskeä, kun tuntui, että en saanut hermotukseen mitään tolkkua.

                                              

Tämä on yksi syy, miksi vatsa roikkuu sivuposeerauksissa (kesän kuohuviineistä ehkä vielä puolikas pullo roikkuu mukana myös). Pakara jännittyy, lonkankoukistajat jännittyvät ja syvät vatsalihakset tulevat jälkijunassa mukaan.
Elina ja hänen ohjaajaharjoittelijansa jaksoivat kärsivällisesti korjata asentoani, antaa käsillä merkkejä mihin suuntaan ja milloin hengittää. Koska selvähän se, että hengitysrytmikin oli luokkaa ihanmilloinsattuu hengitys sisään ja heti uuloooos ja nyt pidätän hengitystä kolme sekuntia ja puhisen ulooss ja uloosss eikun sisäään ja oho nyt söin kärpäsen.
Kyllä siinä vähän huvitti, että ryhmän senioreilla oli homma hallussa ja paketti koossa ja nuorimmalla muka-fitnessharrastajalla hommat levällään kuin Jokisen Ellun reidet aina välillä Vesalle. (Kumman kaa-heitto ja puujalkavitsi, heh heh!)

Huomenna on uuden kodin tupaantuliaiset osa 1. Viime yönä ei uni meinannut maistua, kun odotin niin kovasti, että pääsen puuhastelemaan. Viihdyn toisinaan hyvin kyökin ääressä, jos pääsee kestitsemään muita. Itselleni jaksan juuri ja juuri paistaa jauhelihat ja leikata vihannesta kuppiin. Ei siis ihme, että hyvin porskuttaa tällä nykyisellä ruokavaliolla. On niin helppoa! Ei tarvitse ikinä miettiä, mitä tänään laittaisi ruoaksi, kun syö liki aina samalla tavalla. Nyt pitäisi sitten vaihtaa parsojen möyhentäminen tuulihattujen kohotteluun. Voi taivas. Kuvamateriaalia linttaantuneista kökkösistä seuraa.

Viikonloppuna on luvassa myös jotain muuta kutkuttavaa: ensimmäinen tankkauspäivä. Tankkauspäivät kuuluvat monilla dieettiin. Tarkoituksena on täyttää glykogeenivarastot, pyöräyttää aineenvaihduntaa käyntiin ja nostaa leptiinitasoja. Tietysti sen voi kokea myös palkintona ja ns. henkisenä helpotuksena, että saa syödä vapaammin. Yleensä kuitenkin jotain rajoitteita on ja energia tulee pääsääntöisesti hiilihydraateista.

En koe, että tankkauspäivälle olisi vielä tarvetta. Jos olo on ollut nuutunut, olen lisännyt hiilihydraattia itsekin ruokavalioon. Esim leipää, hedelmää tai proteiinijuomaa, jossa hieman hiilihydraatteja. Se on auttanut ja taas on treeni kulkenut ja paino tullut alas. Viimeksi jouluna oli vapaasyöntipäivä ja kun pahimmasta turvotuksesta pääsi eroon, humahti paino alas sen 1,5kg. Joulua ennen mentiinkin paikoitellen hyvin vähäisillä hiilihydraateilla. Muistan monta päivää, kun käsky kävi, että hiilihydraatteja ei enää suuhun ammenneta klo 12 jälkeen...

Tankkauspäivä on jostain syystä aiheuttanut aikamoista jännitystä. Koen, että olen pysynyt todella hyvin ruodussa ja siitähän mukava painonpudotuskin kertoo. Kai sitä kuitenkin jännittää, että kun pääsee kunnolla käsiksi kaikkeen sellaiseen, mitä ruokavalioon ei kuulu, alkaa himoita niitä hiilihydraatteja oikein tosissaan. Heidi tosin lupaili, että olo tulee olemaan niin huono, että ei varmasti tee enää mieli... Ja jotenkin järjellä tiedostan, että pääsen kyllä takaisin ruotuun. Ehkä enemmän ahdistaa tankkauksesta kertyvä nestepöhö. Mutta riisipuuro kyllä maistuu, tänne vaan! Karkit taidan jättää kauppaan, vaikka optio niille onkin olemassa.

Jätin tosiaan sokerin pois syyskuussa ja jouluun mennessä suuhun eksyi karkkia kaksi kertaa ja jugurttirusinoita kaksi kertaa. Määrät olivat pieniä, karkeissa puhutaan siis 2-5kpl karkista ja jugurttiherkuissa alle 100 grammasta. Kun paino saatiin välidieetillä mukaviin lukemiin, olen hieman höllännyt otetta esim perjantaisin, jolloin sohvalla on nautittu kotitekoista pizzaa (täysjyvä/ruistaikinapohjalla paistijauhelihaa, paprikaa, kevytfetaa yms) Tai jos oikein hurjaksi on heittäydytty, on miehen kanssa ostettu pussillinen värikkäistä turkinpippureita. Ennen olisin mätystänyt tuollaisen pussin yksin puolessa tunnissa. Nyt pussi kestää kahdella ihmisellä kaksi päivää. Näitä kertoja ollut tammikuussa kaksi. Viiniä en ole tammikuussa nautiskellut, eikä ole tehnyt mielikään. Palautuminen menee sekaisin jo ihan pienestäkin määrästä. Sitä olotilaa ei todellakaan kaipaa. Alkuviikkokin tuntuu vielä niin tukkoiselta ja pöhnäiseltä. Hyi.
Mutta huomennahan on helmikuu. Ja tuparit. Se tarkoitanee paria lasillista kuohuvaa... Jännityksellä odotamme, miten hilpeä emäntä täällä vieraita kestitsee.