Tilanne on enemmän kuin hallussa! Paitsi välillä ei oo.

Tällaisten kaltaisteni tunareiden ei pitäisi missään nimessä haalia stressiä ja kiirettä. Jos muuten uunoilen ja töpeksin ja olen hajamielinen, olen stressin ja kiireen alla törttöilijäuuvatti potenssiin sata.

Joka päivä on sattunut jotain pientä kömmähdystä. Avaimia en ole sentään unohtanut kertaakaan sisälle enkä muuallekaan, mutta muuten tavarat ovat olleet kadoksissa. Milloin se on pipo, milloin joku rasia, milloin lompakko... Ja milloin pankkikortti. Se pieni littana pirulainen, jonka aina survon takkini taskuun. Ja joka on hukassa tuon tuostakin.

Pallo hukassa. Pöllö hupussa.

Eilen olin tekemässä lähtöä Ikeaan, kun en löytänyt pankkikorttiani mistään. Ai että, se oli mukava tilanne se. Hosuin ja poltin päreeni alle minuutissa ja olin vakuuttunut, että olin edellisiltana kortin tiputtanut johonkin hankeen. Kaivoin kaikki tavarat taskuista, laukuista, toisen takin taskusta. Katsoin keittiönpöydän. Heitin hanskat tiskiin. Soitin sulkupalveluun, että nyt minä sitten sen kortin todella kadotin, samperi.

Ikea-reissu meni ilman erityisiä kömmähdyksiä. (Onneksi oli toinenkin pankkikortti ja tilillä Thaimaan matkabudjetti) Mitä nyt hieman oli kengurubensiiniä autossa ja unohdin, kuinka vaihteita käytetään (ja kumosin H&M Home-osastolla kuivuneita ruusunlehtiä lattialle tutkiessani kaunista purkkia). Mutta en viitsi pitkästyttää teitä kehumalla omia kuljettajantaitojani. Suorastaan ylivertaisia sellaisia. Nimimerkillä miksi tämä  typerä auto hyytyy vitosvaihteella ylämäessä, eikä kiihdy ykkösvaihteella kiihdytyskaistalla. 

Ikeasta kotiutuessa minua odotti kotona ihana vastaanotto. Pankkikorttini lojua lopsotti ihan tässä ruokapöydällä, läppärini vieressä. Olinhan edellisenä iltana käyttänyt sitä asioidessani netissä. Niin. Hirmu hyvin etsin. Onneksi vedin parsat ja kanat ja valkuaiset niin tehokkaasti sieraimeen ennen kuin keskityin hetkeksi miettimään, milloin olin viimeksi korttia käyttänyt. Kyllä muuten oli pitelemistä siinä tunneryöpyssä, kun rakastin itseäni ihmisenä hetken aikaa niin kovasti. <3

Bite it you scum!

 Se siitä. Sellaista sattuu! Niin sattuu, kaikille.

Viime viikolla treeneissäkin sattui, nimittäin, yllätys yllätys - pakaraan. Uusi ohjelma pyörähti käyntiin viikko sitten ja kävin keskiviikkona tekemässä takareisi-pakaratreenin. Oli vähän jäykän oloinen perä vielä edellisestä treenistä, mutta ajattelin, että kyllä se kankku vertyy. Ei se vertynyt. Bulgarialaisessa askelkyykyssä pakarassa tuntui mielenkiintoinen muljahdus. Lopputuloksena todella kovat säryt, voimaton jalka ja tunnoton kohta pakarassa. Olin aivan varma, että nyt repesi liha luusta irti. Voltarenia, Ice-Poweria. Makaamista jäisen raparperipussin kanssa. Buranaa. Paljon buranaa. Ja näiden douppauksien ansiosta jalka näytti seuraavana päivänä elonmerkkejä ja parin päivän kinkkaamisen jälkeen kipu oli enää samaa luokkaa kuin treenin jälkeen. Huh! Säikähdyksellä selvittin. Jatkossa muistan lämmitellä vieläkin huolellisemmin. Enkä ehkä lätki ensimmäisiin sarjoihin niin kovia painoja. Krhm. Mitäs minä aina jankutankaan, että tuntuma ennen kaikkea...

Erinomainen tuntuma. Loitonnuksia. Salatut Elämät TV-ruudulta ja urheilujuomaa kun on niin kova treeni!!

Lauantaina oli viikon 6. työ/puuhapäivä. Työpäivän jälkeen ei ollut enää yhtään puhtia. Hyvä että jaksoi hengittää sisäääään jaaa uuuuloooossss. Olisi tehnyt mieli jäädä eteisen lattialle X-asentoon ja siitä virottua kömpiä tuijottamaan kuola suupielestä valuen Muumipeikkoa ja pyrstötähteä. Silloin oli pakko napauttaa itseään. Nyt salille senkin luikero. Treenejä ei skipata! Tai jos skipataan, ei muuten ole asiaa kisoihin. Ja kyllä vaan oli motivaatiota taas kummasti kiskoa se kahdeksan kerrosta vaatetta päälle ja hipsiä salille selkätreenin pariin lauantai-iltaa viettämään. Ja jälleen se palkitsi! Tuntuma oli hyvä, sain mukavasti leuanvetoja tehtyä ja poseerauksetkin sujuivat. Kotimatka meni niin hyvillä fiiliksillä ja höyhenenkeveillä askelilla että!!

Monilla on suuria vaikeuksia motivaation kanssa. Ja mistä se johtuu? Usein se johtuu siitä, että tavoite ei ole tarpeeksi selkeä. Jos tavoite on epämääräinen, epärealistinen, liian kaukainen on paljon helpompi keksiä tekosyitä kuin silloin, jos sinulla on selkeä tavoite.

Tavoite motivoi jättämään sängyn anivarhain.

Miten sitten motivoida itseään? Ensin kannattaa käydä pieni keskustelu. Mielellään itsensä kanssa, mutta voihan sitä jutella naapurin Pentillekin. Mitä sinä haluat saavuttaa liikunnalla? Mikä on haastavinta tavoitteeseen pääsemisessä? Mikä puolestaan on vahvuutesi tavoitteeseen pääsemisessä? Mitä tämän tavoitteen saavuttaminen sinulle antaa?

Tämän jälkeen on aika käynnistää suunnittelu.

Aseta tavoite.

Usein tavoitteeksi asetetaan "liikunnan ilo". Mielestäni se on yksi hankalimmista ja epämääräisimmistä tavoitteista. Ja uskon, että sitä ei saavuta kuin etsimällä sitä mieluisaa liikuntamuotoa ja liikkumalla tunteja, tunteja ja vielä lisää tunteja, jolloin siitä tulee elämäntapa. Tai sitten sen ilon pitää tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta harvoin se vain tulee. Se ei ole kuitenkaan mitään sellaista myyntitavaraa, jonka voisi ostaa kuin kuntosaliohjelman. Siinä vaaditaan jo sitä kuuluisaa henkistä prosessiakin.

Jos tavoite on mitattava, pilko se pienemmiksi välitavoitteiksi. Esim jos kokonaispudotus on -30kg, kannattaa se jakaa 5kg tai 10kg pompseihin. Aseta tavoitepäivämäärät.

Merkitse liikuntakerrat kalenteriin. Noudata kalenteria!

Tavoitevaatteet ja tavoitekuvat. Omat tai muiden. "Tuollaisen kropan minäkin haluan!" "Näihin housuihin haluan taas mahtua kesällä!" Toimii.

Uudet varusteet piristävät kummasti! On mukava mennä treenaamaan, kun saa pukea päälle jotain muuta kuin isoäidin vanhan Naisten Askel-79-verryttelypuvun.

Julkaise tavoite! Kerro siitä kavereille, työkavereille, perheelle. Julista facebookissa tai blogissa. Motivoi kummasti pysymään tavoitteessa. Jos ei muuten, niin ainakin pienen häpeän ja muille näyttämisen voimin.

Ja mikä parasta. Ei ole pakko harrastaa liikuntaa, josta ei pidä. Liikuntamuotoja on niin paljon, että jokaisella on varaa valita. On kuitenkin hyvä olla realistinen. Jos haluat pyöreän takapuolen, olkapäät ja muhkeat reidet ilman, että niiden koostumus on pelkkää rasvaa, et voi vain sauvakävellä tai zumbata. Valitse siis laji tavoitteen ja innostuksen mukaan! Kyllä minulla lopahtaisi liikunnan into ihan muutamassa minuutissa, jos pitäisi mennä vaikka tanhuamaan*. "Joo, ei toi sun kestävyyskunto nyt muuten kehity. 5 x viikossa aamutanhu tyhjällä mahalla ja 3 x 45min piiripolskaa" Jäisi muuten tekemättä.

Olisihan näitä vinkkejä muitakin, mutta toisaalta, käytin jo tanhu-kortin. Olisi kai voinut tiivistää koko tekstin siihen, että jos ei tee mieli lähteä salille, ajattelepa miten paljon mukavampaa on tutisutella puntteja kuin tanhuta.  

*Tanhu on suomalaiskansallinen aiemmin perversiona pidetty taipumus liikahdella nolosti musiikin soidessa. Vielä 1960-luvulla tanhuamista pidettiin yhtenä aivopöhön oireista, mutta 1970-luvulla se poistettiin tautiluokituksesta. Vielä 1940-luvulla tanhuajia pakkosteriloitiin.

Tanhussa hypähdellään jähmeästi ja liikutaan kömpelösti, ja tanhuaja usein itse kokee sen tapahtuvan musiikin tahdissa, vaikkei vierestä katsoja sitä huomaisikaan. Tanhun eri muotoja ovat mm. purpuri, sottiisi ja masurkka.

2000-luvulla tanhuajat ovat vaatineet tasaveroista kohtelua muun väestön kanssa, ja laissa nykyään kielletään tanhuajien syrjintä esim. työnhakutilanteessa. Yleinen mielipide on muuttunutkin myönteisemmäksi tanhulle, vaikka edelleenkin räikeimmät tanhun muodot, kuten polkka, herättävät suurta vastustusta. Monet haluaisivat myös suojella alaikäisiä tanhuilta, mutta laki ei kiellä vanhempia viemästä lapsiaan tanhuamaan." Lähde: Hikipedia

Blogiarvonnan paikka !

Blogia on haettu muun muassa hakusanoilla: "kuvia bodareista, tykkäävät vetää vyön niin kireälle kun vain pystyy, jopon pumppaus blogi, fit piparitalo, eveonfit, perjantaikankku"
Aivan hyvät hakusanat. Ovat ilmeisesti tuottaneet tulosta, sillä 30 000 klikkauksen rajapyykki lähestyy. Ja voi pojat, se on muuten monta klik klikiä!
Siksi on aika kiitellä lukijoita, muutenkin kuin hokemalla täällä miten ymmyrkäinen, kiitollinen ja iloinen olen, kiitos kiitos, kiitoooooossss!
Jos olisin pohatta, lahjoisin teitä kaikkia jalokivillä!
Vaan kun tämä fitnesslaiffi on niin hintavaa, menevät kaikki rahat tietenkin proteiiniin.

Ei se munan saaminen niin halpaa ole !!

Joskin voisi kuvitella, että pätäkkää piisaa. Niin huolettomasti levittelen korttejani ympäri eteistä:

Kuvan eväsrasia ei liity tapaukseen.

 

OLI MITEN OLI:

Kaikkien lukijoiden (myös vanhojen) ja blogia jakaneiden kesken arvotaan Jussi Riekin Kuntotehdas-kirja sekä CoCovin raakasuklaata.

Aikaa osallistua on 22.1. 2014 asti.

Voit osallistua arvontaan liittymällä lukijaksi tai jakamalla blogia esim Facebookissa ja jättämällä yhteystietosi kommenttiboksiin tai osoitteeseen everfit@luukku.com.

                                                    

Viljapuimuri karkumatkalla

KURRRR....MÖYRR...KURRR...MURRRR...
???
KURRR...RRUURRURURR....MURRR...
???
Tällaista dialogia olen käynyt viimepäivinä mahani kanssa. Minä olin siis tuo kysymysmerkki. Tai oikeastaan vatsa on käynyt monologia ja minä olen kuunnellut kärsivästi kärsivällisesti. Viikonloppuna iski sellainen loputon nälkä, että enpä ole hetkeen muistanut vastaavaa. Olisin voinut oikeasti syödä vaikka kokonaisen kalan.
No nyt liioittelin. Hyi. Mutta pussillinen perunoita olisi varmasti uponnut.
Ruoan jälkeen meni ehkä tunti ja vatsa kurisi jo tyhjän oloisena.
Vähän otinkin vapauksia ja söin enemmän hiilihydraatteja kuin ohjeissa luki (Joo, I know. Aikamoinen rebel, huhhuh), mutta paino humahti silti viikonloppuna alas. Ensin 66.6kg ja sieltä 66.4kg asti! Kroppa toimii! Vähän tosin meinasi paniikki hiipiä, kun katselin peilistä kuopalle painunutta vatsaa. Miten pieni sitä tuleekaan kisoissa olemaan! Mutta toki sitten näkymäkin hieman erilainen, kun rasvat ja nesteet saadaan kunnolla alas. Kun siellä nyt vain olisi tarpeeksi pihviä, mitä esitellä... Kyllä sitä kuitenkin mielellään veisi lavalle mehukkaan kinkun kuin kuivan schnitzelin. Alimman kuvan perusteella tosin ei voisi uskoa, että olen koskaan muuta tehnytkään, kuin istunut koneella pelaamassa Bubble Bobblea.

Huikeet absit!

Viime viikko oli aikamoista säntäilyä: todella hyvin perille menneitä treenejä (salit, aerobiset, poseeraukset), uusia ja vanhoja työtehtäviä, koulun kevätlukukausi ja kodin maalaustalkoot. Sellaista pientä. Ei siis toisaalta ihmekään, että nälkä oli "hieman" isompi. Hyötyliikunnan määrä kun oli merkittävästi suurempi kuin edeltäneellä viikolla.
Sain kuitenkin ohjeistukseksi lisätä vielä yhden aterian rankempina päivinä ja kyllä muuten oli eilen mukava käydä nukkumaan, kun kupu oli ahdettu täyteen myöhäisellä iltapalalla. Tämä lisäys + eilinen jalkatreeni eivät olleet nostaneet painoa kuin 200g. Ei hullumpaa!

Mitä tulee ruokavalioon, sitä ihmetellään todella paljon. Ihan siis muutenkin, kuin yökkimällä valkuais-parsakaali-herkuilleni. "Siis saatko sä syödä leipää, vaikka laihdutat?"  "Miksi sä syöt niin paljon munia?" "Eikö oo tylsää syödä aina samaa ruokaa?" Ihan näitä klassisia. Jotenkin jo ajattelin, että tämä hiilihydraattihepuli olisi jo kuopattu aihe, mutta sitkeästi tuntuu pitävän pintansa tämä kauhu.

Muutama sananen ihokarvat pystyyn nostattavista, kammottavan iljettävän pelottavan hirvittävistä hiilihydraateista. No. Niitä tarvitaan. Piste.
Hiilihydraateista saa nopeasti ja taloudellisesti energiaa.
Hiilihydraatteja tarvitaan rasvojen hajottamiseen, lihaskasvuun, aineenvaihdunnan toimimiseen, hermoston toimintaan ja lämmön ylläpitämiseen.
Ja jokaisen pyllynkasvattelijan kannattaa muistaa, että jos keho ei saa esimerkiksi kovan treenin jälkeen energiaa, se hajottaa mielellään lihasta, jotta saisi tarvitsemansa. Kun palautusjuomassa on sekä proteiinia, että hiilihydraattia, keho palautuu optimaalisesti. Että eiköhän ole järkevämpi ratkaisu humpsauttaa hieman maltoa siihen palautusproteiinilitkuun, kuin kärvistellä kotiin asti vesipullollisen voimin.

Hiilihydraattia koneeseen! Niin on vielä pienet jalat. Tui tui.

Jostain muistan lukeneeni, että suomalainen nainen saa keskimäärin n. 200g hiilihydraatteja vuorokaudessa. Istumatyöläiselle tuo määrä voikin olla paljon. Määrä, jonka keho tarvitsee on kuitenkin 100g vuorokaudessa. Jos harrastaa liikuntaa, on tarve luonnollisesti enemmän liikunnan tavoitteista ja laadusta riippuen - kovilla pinkojilla jopa useita satoja grammoja päivässä.

Hiilihydraatit ovat turhaan parjattuja ja pelättyjä. Kyllä, on monia, joille tietyt hiilihydraattipitoiset tuotteet eivät sovi. Ruisleipä hyvänä esimerkkinä. Vaan jos et saa mitään oireita, miksi kammoksua?
Leipä lihottaa toki herkästi, mutta tokkopa siksi, että siinä on hiilihydraatteja, vaan siksi, että leivälle usein ladotaan voita, leikkelettä, juustoa sun muuta ja näillä pikku leipäsillä sitten korvataan kunnon aterioita. Kalorit nousevat huomaamatta korkealle. Leipää myös ängetään hiilihydraattipitoisten aterioiden kylkeen ihan turhaan. Välipalana tai iltapalanahan ne ovat erityisen toimivia.
Itse syön päivittäin leipää ja paino tulee alas. Syön myös riisiä, pastaa, perunaa, bataattia, puuroa. Ja hyvin toimii vatsa. Eikä ole vireystilassakaan valittamista. Ja leipää menee kovasti lähipiirissäkin. Muun muassa äitini ja ukkini ovat molemmat varsinaisia leivänpuputtajia, eikä ole muuten ylimääräisiä kiloja missään.

Painonpudotuksessa hiilihydraattien rajoittaminen toimii. Sillä saa hyviä tuloksia aikaan. Mutta jos niitä revitään ruokavaliosta liian ronskilla kädellä pois saatetaan olla ongelmissa. Itselleni ei ainakaan mikään karppaustyylinen ruokavalio minimaalisilla hiilihydraateilla toiminut. Paino junnasi, vireystila oli huono ja patteri oli tyhjänä jo iltapäivästä.

Oli miten oli! Jokainen ruokailee juuri sillä tavalla, mikä omalle kropalle sopii. Jos on tyytyväinen paleoon, niin hyvä. Jos karppaus pitää olon virkeänä ja sentit karisevat, niin hyvä. En siis väitä, että tämä olisi oikea tie ja jokaisen olisi pakko puuroa ja perunaa mussuttaa. Hiilihydraatteja kun saa muistakin lähteistä : vihanneksista, marjoista, hedelmistä, maitotuotteista... Kunhan halusin jaaritella ja jankuttaa, että eivät ne hei niin pahasta ole! Saati että estäisivät laihtumisen.

Jaakko Kolmonenkin sen tiesi, että puuro rokkaa!

No, se siitä kuivasta terveysvalistuksesta. Olisin varmaan jaksanut jauhaa monenkin sivullisen verran glykeemisestä indeksistä, glykolyysistä ja proteiinisynteesistä, mutta jätetään pulinat sikseen. Kunhan nyt vaan tuli mieleen, että hei minä saatan muistaa hiilihydraateista jotain. Ja nyt joku tulee esittämään uutta ja valaistunutta tietoa ja sitten minä menen nurkkaan häpeämään ja soitan THL:n pyytäen kriisiapua, kun sain parjausta heidän suosittelujensa liputtamisesta. Ja tarjoan hiilihydraattikammonutrausprotraustretrauspaleoleipäjopoisniinkuinjo-ois-mielensäpahoittajille näitä:

HUOM VALMENTAJA: Kuvituskuvaa alkusyksyltä!

Takaisin blogini suurimpaan (no vähän pitää uhota) tai ainakin tärkeimpään aiheeseen : hanuriin. Se on nimittäin ollut totaalisessa tulehdustilassa viime viikon torstain jälkeen. Vaikka tuntui, että ei saanut laitettua silloin treenissä kaikkea peliin ja runtattua tarpeeksi painoja, treeni kyllä osui ja upposi ihan tismalleen sinne minne pitikin. Saan kyllä aina hyvän tuntuman pakaraan, mutta tämä oli jotain aivan... Totally beyond! Innolla odotan tulevan torstain (ylihuomisen!!) jalkarääkkiä. Siskon kanssa yhteiskärsimystä tiedossa. Voi runtata isoa painoa, kun toinen auttaa pukertamaan niitä ylös! Kelpo diili.

Perille meni! Ja jep, pysähdyn tässä joka päivä - kuten uhkasin. Hei on mulla sentäs eri housut kuin viimeksi!!

Tällä viikolla treenit ovat olleet aika tukkoisia ja väsyneitä. Krhm. Mitäs minä juuri puhuin erinomaisesta vireystilasta. Hups!! Kuitenkin. Paljon on taas ollut hosumista ja kävelyä ja uniasiat tuottavat ongelmia. Nyt siihen on pakko saada muutos! Kello 17-18 välillä olisin valmis matkaamaan Unilullaan Untamo-kamelin luokse teelle (jos et tajunnut, katso muutama Tohtori Sykerö) mutta sitten kun pitäisi käydä nukkumaan 22-23 aikaan, olenkin aivan virkeä ja haluaisin puuhastella ja kirjoittaa ja lukea ja toimia. Sitten ei tule uni. Ja sitten kun se tulee, heräilen monta kertaa yössä. Ja näen outoja unia. Ja haluan kertoa tyynyistä. Melkein. Ei hyvä!! Ei ihmekään, että treenitehot ovat laskeneet alas samalla vauhdilla kuin minä ja serkkuni laskimme pulkalla puuta päin. Äiti antoi vauhtia. Vieläkin mietin oliko tuo teko tahallinen. Hmm?

Siellä se nimi nyt on IFBB-kilpailulisenssit 2014-listalla monen muun innokkaan joukossa. Apua. Apua. Aaapuua... Kai sinne lavalle pitää sitten ihan oikeasti könytä! No, jos ei tänä vuonna ole pihviä tarpeeksi, niin laitetaan tulemaan sitten ensi vuonna. Onneksi ei ole mitään aikarajoja siinä, missä ajassa omaa kroppaansa voi laitella kuntoon! Kehitys ei lopu tyytyväisyyteen! Innolla kisoja odottaen kuitenkin. Näytetään mitä on siihen mennessä saatu aikaan!

PS. Ihanaa kun aurinko paistaa! Lalalalalalaaa!

Kissa kiitoksella elää

Viime yönä yöunet jäivät hiukan vähäisiksi, enkä meinannut herätä edes herätyskelloon. Silmät avautuivat vasta, kun kömmin vaa'alle ottamaan aamupainoa. Oikein mukavalta näytti lukema: 66.9kg!  Syyskuun 1. päivä tilanne oli vielä 77kg. Nyt aletaan olla niissä lukemissa, joissa paino pyörinyt pitkälti koko aikuisiän. Vain pari kiloa matkaa sinne ja nyt lihasmassaa se liki 5kg enemmän.

Välitavoite lähestyy.

Laadukasta peilikuvaa.

Söin kaikessa rauhassa aamiasta ja katselin kelloa. Aikaa oli vielä yllin kyllin, sillä olin sopinut treenit Heidin kanssa klo 10. Kun leikin peilin edessä vesikauhuista koiraa (pesin hampaita) puhelin soi 9.17. "Mä arvasin, että sä menit sekaisin, treenit klo 9!" Ylipaino ei olisi todellakaan ollut ylivoimaa, kun juoksin ympäri kotia metsästämässä pipoa (ei löydy) shakeria (ei löydy) sukkia (ei löydy) ja treenitoppia (ei löydy) Sain kuin sainkin kaivettua jotain treenirytkettä päälle suoraan pyykkikorista ja oikein fresh fitness-look oli taattu.
Kello nakutti sellaiseen malliin eteenpäin, että ei auttanut kuin napsauttaa sormia, huutaa "Taxi!" ja kurvata salin pihaan mittariautossa. Mutta sehän oli suorastaan fitness-teko! Ei päässyt katabolia iskemään liian kovasykkeisellä juoksulenkillä! Täytyy sanoa, että melkein teki mieli esittää jotain könkkäävää invalidia, kun nousin ulos autosta... Olihan se _hieman_ noloa! Mutta treeni ennen kaikkea. Tiesin, että Heidillä oli kova kiire ja halusin puolestani saada kaiken irti siitä ajasta, mikä meillä oli käyttää.

"Voi kauhee, miten sä oot laihtunut!" Oli ensimmäinen kommentti. Ja vain hyvässä mielessä. Ruokavalio on todellakin purrut makkaroihin. Ja voin kertoa, että kyllä muuten myhäilin tyytyväisenä. Sain uuden ohjelmanivaskan ja käytiin läpi toista jalkatreeniä. Olin ajatellut, että me käymme hiukan tekniikkaa sieltä ja tekniikkaa täältä, mutta pyllyhän laitettiin ihan töihin.  Sarjat 3 x 6 ja superhiiiiiiitaaaaasti. Sumokyykkyä, bulgarialaista askelkyykkyä Smithissä, yhden jalan prässiä, hip thrusteja, askelkyykkykävelyä ja löytyipä lapusta vielä tuttua pakarapotkua taljassakin... Tiukka treeni, mutta täysiä tehoja en saanut itsestäni irrotettua. Väsytti ja hapotti niin paljon! Sunnuntaista asti salitreenejä, 3 aerobista ja höntyilyä sinne ja tänne. Tuntui, että puhti oli poissa, eikä happi kulje. Ja yhden jalan prässeihin lätkittiin silti 70kg edestä kiekkoa. Au. Se oli minulle paljon. Nynnyilin ensin askelkyykkykävelyissä, koska pelkäsin lentäväni nenälleni, mutta viimeisen setin tein 16kg käsipainoja roikottaen. Osui ja upposi. Kävelin silti kotiin. Ihan itse!

Heidi tsekkasi myös nopeasti poseeraamista ja etuasentoni sai kehuja! Jes! Se könötys, joka on ollut varsinainen murheenkryyni sai kehuja! Wuhuu! Kotiutuessa päätin vähän tepastella käytävää ees taas ja jatkaa poseerausharjoituksia. Olinhan juuri saanut rohkaisevaa palautetta ja täynnä positiivista energiaa ja uhoa! Kuvittelin olevani vähintäänkin Nathalia Melo ja napsuttelin menemään sähäkästi  ja pehmeän seksikkäästi.
Toki. Oikein oli mallikelpoinen suoritus. Taas. Kuten aina.
Tehdessäni epäonnistuneita vaihtoja epäilemättä 10:ttä kertaa, alkoi touhu naurattaa ja heitin kengät pussiin. Päätinkin leväyttää bikiniahterini mukavasti tähän tuolille ja kyttäsin T-kävelyä liki parin tunnin verran. Sääli, että ahkera katsominen ei kehitä omaa korkokenkäkävelyäni... Muuten olisin kilpailujen varma voittaja! Sen verran monta tuntia olen tässä koneella viettänyt aikaa muiden tepsuttelua toljottaen. Silmämunat ovat kuivuneet kuoppiinsa.

Niin. Kyllähän sitä pakaraa on helppo peilin edessä kohotella, pelkät sukat jalassa ja vääntäen selkää epäluonnolliseen asentoon, mutta teepä sama korkokengät jalassa, ilman että vatsa näyttää samalta, kuin kengurun pussi poikasineen kaikkineen ja ilman, että könötät etuviistossa ja huojut pahemmin kuin Hemuli lipputangossa varastettuaan hattivattien ilmapuntarin.

                                                

Välillä homma menee oikein kivasti ja saatan olla tyytyväinen muutaman askeleen verran. Mutta pääasiallisesti homma on aika hirvittävän näköistä. Poseeraukset saattavat sujua kelvollisesti, jos aikaa hakeutua asentoon on niin paljon, että joku ehtisi pelata erän shakkia odotellessa. Miten te oikein sen teette?!!
Onneksi on vielä aikaa! Se joka osaa sanoa, monennenko kerran hoen tätä blogissa saa banaanin! Alan kohta nukkuakin nuo kengät jalassa!
Vaikka homma ei nyt erityisen viehkeää olekaan, niin nautin kyllä kovasti poseeraamisten harjoittelusta. Hyvää musiikkia taustalle ja menoksi! Puoli tuntia tosin on toistaiseki maksimaalinen aika, jonka koroilla jaksaa salissa könköttää.

Upea tausta. Muuttolaatikoita ja epämääräisiä läjiä.

No, tästä minun korkokenkäräpellyksestäni voisin palata takaisin kehumiseen. Olenkin täällä liputtanut tukemisen ja tsemppaamisen puolesta useampaan otteeseen ja samaan syssyyn unohdin mainita kehuista. Positiivisista, ylistävistä, kiittävistä kehuista.

Kehuja on mukavaa saada. Varsinkin silloin, kun kehu tulee jostain, minkä eteen olet nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt työtä. Tai kun joku vain heittää spontaanisti jotain ilahduttavaa, kehaisee kampausta tai tykkää kuvastasi facebookissa. On myös mukavaa kehua toisia - tottakai! Sillä voi parhaimmassa tapauksessa ilahduttaa ja tsempata toista suurestikin!

Kehu toki menettää merkityksensä, jos se on liiallista. Silloin se tuntuu mielistelevältä, limaiselta ja kiusalliselta. Varmaan tiedätte mitä tarkoitan? Sellaista ei varmasti kukaan kaipaa. Mieluummin sitä varmaan tunkisi jonkun rätin mokoman lirkuttelijan suun tukkeeksi. Eikä kehuminen silloin tunnu kovin aidolta. Mutta ihan joku pienikin kohteliaisuus tai kokemuksen jakaminen voi tuntua huippuhyvältä. "Tiedän niin miltä sinusta tuntuu!" "Onpas sinulla kivasti solmitut kengännauhat!" Onhan se nyt ilahduttavaa! (mun kengännauhat ei ole kyllä vielä ikinä saaneet kehuja... :( )

Tämä kehumisasia tuli mieleen tänään treeneissä. Voisinpa nimittäin kehaista,  että meidän tiimimme sisällä on hyvä henki. Kehuja viuhuu puolin ja toisin. Aitoja ja tsemppaavia kehuja. Uskon, että me kaikki haluamme saada toisillemme sen fiiliksen, että kaikki on mahdollista, olemme hyviä tällaisinä ja vielä paremmiksi muutumme (fyysisesti) koko ajan. Ja tässäkin mielessä Heidi on mahtava valmentaja. Kehuja tulee, kun aihetta kehua on. Ja silloin tietää, että jotain on tehty oikein. Kun tätä tsemppihenkeä saataisiin fitness-maailmaan univeraalisti lisää, niin hyvä olisi. Vielä on liikaa sitä keskustelua, kuka on oikeasti fitness-harrastaja ja kuka saa treenata kisoihin ja mikä on oikeanlainen ruokavalio ja tapa tehdä sitä ja tätä ja tuota. Pitäisi kampata se kyräilyn ja arvostelun jalansija ja tampata johonkin maanrakoon. Toki - tämä on arvostelulaji. Jatkuvaa vertailua käydään koko ajan. Tuolla on parempi perä, tuolla on enemmän tissiä, tuolla on kimaltavammat bikinit, no tuo nyt ei ainakaan pärjää. Tuon valmentaja antaa ihan erilaisia ohjeita, tuo ei tee ollenkaan  aerobista, tuo käy vesijuoksemassa. Tuo ei edes yritä. Tuo yrittää liikaa. Ja tätä vertailua ja arvostelua teen tottakai itsekin. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin. Mutta samalla en välitä rahtuakaan siitä mitä kukakin ja kuka mitäkin tekee. Sillä tavalla positiivisesti en välitä. Tottakai minua kiinnostaa kovastikin!

Ja teitä lukijoita kiinnostaa varmasti enemmän kuin paljon minun jääkaappini!!

Kuitenkin - valmentajia on hyvin erilaisia. On erilaisia ohjeita, on erilaisia ihmisiä, on erilaisia tuomareita. Eri ihmisille sopivat erilaiset ruokavaliot. On erilaisia tarpeita. On erilaista...no kaikkea!! Tärkeintä on tehdä sitä, mitä itse haluaa tehdä ja mikä sinulle parhaiten sopii. Valita sellainen valmentaja, johon uskoo ja joka sinulle sopii. Keskittyä omaan tekemiseensä (no se varmaan ainakin sinulle sopii). Ammentaa muista positiivista energiaa. Kilpailla erityisesti itseään vastaan ja viedä lavalle se fysiikka, johon on itse tyytyväinen. Silloin ei koskaan voi hävitä!

Tällä hetkellä netissä on meneillään kampanja, joka liputtaa positiivisten kommenttien puolesta. http://www.jatajalki.fi/ Mielestäni tämä on ihana idea! Eikö olekin mukava saada kehuja? Ihan vain jotain pientä? Tai ylipäätään jokin positiivinen kommentti? Kannanotto tai kokemus? Minusta ainakin on. Kaikki kommentit ovat mukavia. Keskusteleminen on mukavaa! Jätä siis ihmeessä oma jälkesi, kun vierailet blogeissa. On ihanaa lukea toisten kokemuksia ja kuulla mielipiteitä - kannustavassa hengessä! Ja kyllä minä otan mielelläni kritiikkiäkin vastaan. En ole niin kovin vakavastiottava mielensäpahoittaja.

Nii. Että tällaista tänään!

-10kg kunniaksi. Mmm, kookosta.  <3

Spontaanin samankaltaisuuden kivijalkainen työläinen

Oodi tehottomuudelle ja vapaapäiville! Aivan parasta, kun saa puuhata kaikessa rauhassa! Ajatella, että joskus otin vapaapäivistä niin kovasti stressiä, että rauhoittumiseen olisi vaadittu vähintäänkin se, että minut rullataan tiukasti mattoon ja päälle kaadetaan painoksi kirjahylly. Aina oli kiire, kiire, kiire, kiire, kiire! Kunnon LSD-jänis. Nykyään ei olekaan sitten minkäänlaisia pulmia nauttia vapaasta ja löyhistä aikatauluista.

 

KIIRE!!!!

Joka aamuisen ja aina yhtä parhaan ja herkullisen (YLISTETTY OLKOON HÄN!) aamupuuron jälkeen lähdin uudelle vanhalle salille ja ajattelin, että olen varmaan harvoja treenaajia, jotka siihen aikaan ovat hilanneet itsensä pullistelemaan. Huono hiuspäivä, joten pipo päähän ja menoksi ja nauttimaan väljästä salista ja hyvästä ilmastoinnista. VÄÄRIN. Onhan nyt kuitenkin tammikuu ja pyhäpäivä. Eikä enää puhuttu mistään aikaisesta aamutreeniajasta. Salihan pursusi porukkaa! Jos olisin hieman ajatellut, olisin voinut änkeä itseni toiselle salille, jolloin olisin saanut tehtyä sen treenin, mikä pitikin : JALAT. Se tärkein. Päivän polttavin, tarpeellisin! Uaah! Vaan vuoronumerojärjestelmää siinä olisi tarvittu kyykkypaikalle. Päätin siis siirtää jalkatreenin tiistaiksi ja siirtyä suunnitelmaan B = selkätreeni. Koska kaikilla muilla näytti olevan viikon aloittajaisina penkki- tai kyykkypäivä. Tein siis myönnytyksen ja treenasin mukisematta selkää, vatsaa ja pohkeita.

Aamun jännitysnäytelmä...

Ja aamun lukema. Elokuussa vaaka näytti jopa 77kg. Auts.

Team Badass lähdössä pelottelemaan väkeä kulmille, huhuhh!!11

Pinkki sekamelska.

Jotain kehitystä. Kuva 1. 27.10.  Kuva 3. Toukokuu 2013. Kuvat 2. ja 4. 6.1.2013

Koti näyttää edelleen pahvilaatikkovarastolta ja tilanne pysyy muuttumattomana siihen asti, että saadaan seinät kuntoon. Aiemmat asukkaat olivat ilmeisesti pitäneet täällä jonkin sortin taidenäyttelyä seinien kunnosta päätellen. Ruuveja ja proppuja silmänkantamattomiin. Ei yhtä, kahta, kolmea, neljää vaan useita samalla seinällä. Ja monella seinällä. Plus yksi seinä, joka oli jätetty pastellinvihreäksi. Ai kun kiva. Sellainen vanhainkotimainen fiilis. Kenties jotain muutakin performanssitaidetta täällä on harjoitettu, sillä sieltä täältä on löytynyt pinkkejä tai punaisia länttejä. Kiintoisaa! Ensi viikonlopun ohjelmassa onkin sitten maalausta!

Bailaan kun oon niin innoissani tulevasta maalausurakasta! Ei tässä mitään ShBamia tarvita.

Itsehän olen ollut oikein erityisen kiireetön, mitä tulee vaatteiden viikkaamiseen tai muuhun järjestämiseen, toisin kuin avopuolisoni, joka on puuhannut täällä vaikka mitä. Asentanut lamput, koonnut, levitettävän sohvan, kirjahyllyn, lipaston ja laittanut tavarat paikalleen huikealla tarmolla. Ja mitäs minä olenkaan saanut aikaan sillä välin? No, minä olen peilaillut, puristellut vatsamakkaroita, treenannut, syönyt, odottanut syömistä tai treenejä, kirjoitellut blogiin, vaikka ei olisi edes mitään asiaa ja keskittynyt tärkeimpään - sisustusnettikauppojen tarjonnan selaamiseen. Tarjouduin kyllä kokoamaan em. huonekaluja, mutta hän kieltäytyi avusta. Kumma juttu! Minun kokoamissani tavaroissa kun on aina kiva pikku kotitekutoisuuden tuntu! Yksikin kirjahylly huojui holtittomasti puolelta toiselle ja sain sen pysymään suorassa vain asettelemalla kirjoja hyllyille tasapainottamaan kokonaisuutta. Sääli, että jos jonkun kirjan nappasi hyllystä, koko kaluste kallistui ja kaikki sen päällä olevat tavarat tippuivat tai kaatuivat. Mielestäni ruuvaamiset, mutterit sun muut ovat aina olleet vähän yliarvostettuja...

Tästä voikin virittää hyvän aasinsillan siihen, miten tärkeää kumppanin tuki on. Itse tarkastelen sitä nyt tästä tavoitteellisen treenaajan näkövinkkelistä. Sitä on joko mieluummin yksin tavoitteineen tai kumppanin kanssa, joka tukee 120%. Sellainen kumppani, joka ei ymmärrä harrastuksen vaatimuksia, hyväksy lajia tai kannusta, ei kyllä edesauta onnistumista. Ei voi kuin kiittää jotakin universaalia voimaa, että rinnalle on löytynyt aktiivisesti treenaava kumppani, joka varmistaa salilla penkin ja punnitsee sinulle oikeansuuruisen kana-annoksen. Se se on romantiikkaa parhaimmillaan!

Tottakai kaikki lähtee aina ensisijaisesti itsestä. Omasta halusta ja palosta tehdä sitä omaa juttuaan. Kuitenkin homma on niin paljon kevyempää, kun on hyvät tukijoukot rinnalla. Ihan kuin monella muullakin tavallisella pulliaisella, myös minulla tulee niitä päiviä, jolloin tuntuu että mikään ei vaan suju ja haluaisi mennä sohvannurkkaan hieromaan itseään suolalla ja kierimään itsesäälissä. Väsyttää ja tekisi mieli skipata salitreeni. Tekisi mieli poiketa ruokaohjelmasta ja popsia pussillinen karkkia (tätä ei ole Heidin ruokavalioon siirtymisen jälkeen tapahtunut kertaakaan, huom huom!). Silloin ei ole mitään niin mahtavaa, kuin se, että joku on siinä ja rauhoittaa. Puhuu järkeä. Kannustaa. Ja tarvittaessa potkii kunnolla perseelle, koska treenaamatta se ei kasva! Ja lähtee taittamaan aamuaerobista kaverina, kun ei yhtään huvittaisi. Niin lapsellista kuin onkin, joskus vaan tarvitsee sitä, että joku tukee siinä vieressä ja hokee, että sinä onnistut ja kehityt ja pärjäät. Ja laittaa purnausviestiin kannustavan tsemppiviestin takaisin ja muistuttaa, miten hyvä fiilis treeneistä tullessa aina on.

Itse olen ainakin niin kiitollinen siitä, että toinen on yhtä innoissaan tästä projektista kuin minäkin. Jakaa sen kanssani. Se tsemppaa kummasti ja auttaa jaksamaan niinä huonoina päivinä. Ja kun on saatava parsa-annos tasan tarkalleen tiettyyn kellonaikaan ja riennettävä treenaamaan, ei kuulu mitään mutinaa. Päin vastoin, saan roppakaupalla ymmärrystä ja tsemppiä. Jos aikataulu on kiireinen, hoitaa mies kotihommat ja kiikuttaa koiran lenkille. "Salille sun on ainakin ehdittävä!"

Pakotettua rakkautta. Ihan nätisti vaan pidän aloillaan!!!

Siis puolisot, kumppanit, ystävät, perheenjäsenet, koulukaverit ja kaikki mahdolliset kylänmiehet ja avaruussavolaiset, jotka tsemppaatte ja autatte meitä hurahtaneita fitness-törppöjä pysymään oikealla tiellä kohti kirkkainta tavoitetta : KIITOS!

                                            

Yesterday was Thursday, today i-is Friday, tomorrow is Saturday and Sunday comes after....wards.

Nyt ymmärrän, miltä tuntuu kun on niin jäykkä, etteivät kädet yllä lattiaan! Torstainen jalkatreeni sai koivet sellaiseen jökkiin, että olisin ilomielin vaihtanut kävelemisen ryömimiseen.

Sinne se jäi...

Mutta tuskaisilla treeneillä jatketaan, jalkoihin on pakko saada lisää lihasta! Se on nyt tavoite numero 1. Voimatasot ovat kohtuulliset - missä pihvi luuraa? Kun rasvaa oli vielä runsaammin, kuvittelin että minulla sentään olisi jonkinlaiset reisilihakset. Mikä ihana yllätys sieltä paljastuikaan, kun jalkojen lihasmassa onkin tasoa ruikelo.  Kuten kuvasta huomaa, puuttuu se kaunis pyöreys. No, oikeastaan koko muoto. :D

Intouduin torstain treenissä tekemään myös leuanvetoja, vaikka ne nyt selkäpäivän spesiaali ovatkin. Mutta halu kehittyä siinä touhussa on kova! Ja luonnollisesti saada selkään kaivattua leveyttä. Älkää erehtykö kuvittelemaan, että olisin siinä touhussa jotenkin erityisen hyvä. Juu ei. Leveällä myötäotteella taidan saada kuppaisesti kaksi toistoa ja kapealla 5x5. Kummasti se keho vinssaantuu yläilmoihin, kun ei ole vyötäröllä useamman kuohuviinipullollisen verran ylimääräistä lastia.

Perjantaina harjoittelin puolisen tuntia poseerauksia ja tein olkapää-ojentaja-treenin. Se on aina perushelppoa nykertämistä. Tuntuma olkapäihin on aina hyvä ja painoja saa laitettua jo kohtuullisesti. Koko päivä menikin höntyillessä suuntaan ja toiseen. Olo alkoi olla nuutunut iltaa kohti mentäessä ja ajattelin, että tiukat treenit ja sitäkin tiukemmat aikataulut vain yrittävät viedä mehut. Illalla vatsa sitten alkoi krampata ja kehon luonnollinen puhdistautuminen alkoi, kun tyhjensin iltapalamarjat ja valkuaiset muutamaan kertaan vessanpönttöön. Kertoisinko lisää? Oksennuksen koostumus muistutti...
No, se siitä.
Sama ruljanssi toistui vielä lauantaiaamuna, eikä auttanut kuin nostaa luuri ja ilmoittaa töihin, että tästä oksuliisasta ei hommiin ole. Lauantai menikin jossain tajuttomuuden rajalla notkuen aina iltapäivään saakka, jolloin sain onnistuneesti syötyä aamupuuron. Tulipahan ainakin pakkolepoa ja hieman ekstraunta paikkaamaan univajetta.

Illalla oli jo sen verran reipas olo ja niin vakava mökkihöperöitymisen vaara, että päätimme lähteä elokuviin katsomaan Leonardo DiCaprion tähdittämän Wolf of Wall Streetin.

Ja mitäpä muuta vannoutunut fitness-kansa nyt lauantaina edes voisi tehdä, kuin rentouttaa musculus gluteus maximuksensa leffateatterin pehmeille nojatuoleille! (joissa on pitkäjalkaisen katsojan niin mukava asetella koivet ja saada selkä hyvään asentoon..)
Tykkäsin kyllä elokuvasta! Hyvää näyttelyä ja tarpeeksi hömppää hupailua. Mutta se elokuvan kesto! 2h 59min!! Uaah! Jossain vaiheessa vatsa aloitti taas miellyttävän kramppailun ja näin sieluni silmin itseni oksentamassa edessäolijan popcorneihin. Vessahätä tuli jo ensimmäisen tunnin jälkeen. Riemu, lue: rakko, meinasi revetä aivan totaalisesti, kun elokuva vain kesti ja kesti ja kesti ja kesti. Ja kun luulit, että nyt se loppuu, se vain jatkui ja jatkui ja jatkui.
Note to self: Älä nauti 2l vettä + 0,7l teetä + vihreä tee-kapselia ennen elokuviin menoa. Se on huono idea.

Onneksi housuun pissimiseltä ja muiden päälle oksentamiselta vältyttiin. Minut uskaltaa siis ehkä viedä julkisiin paikkoihin toistamiseenkin, jee!

Epämääräinen könöttäjä.

Tänään minulla oli yksi asiakastapaaminen, jonka jälkeen kävin hieman kopsuttelemassa korkokengillä peilisalissa. Energiaa riitti hyvin, kun sain pitkästä aikaa nukuttua kunnolla. Tai no ainakin melko hyvin. Ihanaa, ettei herätessäkään valunut hikeä, kuin suolattu munakoiso. Yöelämäni on aina ollut aika villia. Joskus käyskentelen ja järjestelen tavaroita, puhun, nauran, itken, potkin ja lyön ja näen hyvin hyvin kummallisia unia. Milloin olen Hopeanuoli ja aamulla todella väsynyt, kun olen juossut koko yön, milloin olen Jyrki Kataisen kanssa maakauppoja tekevät dinosaurus, joka aiheuttaa ruokamyrkytyksen keittämällä makaronia ja milloin näen unta, jossa olen Harry Potter ja taion makuupussit vierimään nuotioon.

Iltapäivällä oli puolestaan vuorossa rinta-hauis-treeni ja 55min spinning. Triplatreenipäivä - aivan hyvä! Nostattelin spinningissä hikeä pintaan, mutta pidin sykkeet matalalla. Onneksi kenelläkään ei ollut aikaa kiinnittää huomiota touhuiluuni. Muut polkivat vimmatusti pakarat tutisten ja sykkeet taivaissa, kun minä höntsäilin sunnuntaiajelulla, ajattelin kisabikineitä ja tuijottelin suu auki salin kattosaumauksia. Totinen treenaaja tavoite mielessään, antamassa kaikkensa spinningpyörällä. Right.

En ole nykyään erityisen suuri ryhmäliikuntojen ystävä. Niitä tuli jumppapumppapampattua joskus aivan riittämiin ja ohjattuakin. Olen ilmeisesti kartellut näitä tunteja tarpeeksi kauan, sillä en vilkuillut koko ajan kelloa, saati lähtenyt pois ensimmäisen 10 minuuttisen aikana. Mukavaa vaihtelua yksin talsittuihin lenkkeihin. MUTTA! Se musiikki. Himputin musiikki! En pidä musiikista, josta en pidä. Yllätys siinä. Ja kukapa haluaisi kuunnella sellaista treenatessa!
Spinning esimerkiksi on tarpeeksi paikallaanpolkeva (heh heh, mikä puujalkavitsi) laji muutenkin. Kaipaisi musiikkia, joka saa suorastaan lentoon ja sen perän nousemaan penkistä. Ei siellä huvita kuunnella jotain lässyjä pianokappaleita tai kasarirockia. Niin latistavaa. Mielestäni jumpista pitäisi kieltää ainakin nämä: Bruno Mars, Nickelback, Maija Vilkkumaa, Jonna Tervomaa yms, AC/DC, Leona Lewis... Lopetan tähän. Listasta tulisi aika pitkä. Loputon.
Puhumattakaan, että spinningissä soisi esimerkiksi Arttu Wiskarin Tuntematon potilas. Saattaisi kyllä pyörä lentää seinään siltä polkemalta.
Ja siis tietenkin voin kieltää nämä kaikki ja oletan, että oma musiikkimakuni on absoluuttisesti oikeanlainen ja hyvä. Nimimerkillä: Se ohjaaja, joka soitti aina Scooteria ja oli ainoa, joka oli liekeissä siitä (FIRE!!!!!!)

Muuten! Enää vajaat 2kk ja sinkoan pariksi viikoksi Thaimaan aurinkoon! Olen kuullut nyt jo parilta eri taholta, että Bangkok ei sovi huumorintajuttomille. Voi himputti. Pitänee jättää koko reissu väliin. Jospa sitten olisi vatsakin jo sillä mallilla, että kehtaa kirmata bikinit päällä, ilman että ihra huminoi tuulessa.

68kg

PS. Jos otsikon siteeraus ei ollut sinulle tuttu ja pidät huonosta musiikista, on tämä ehkä sopiva kappale viikonloppuusi. Ole hyvä. <3

PPS. Minulla ja ystävälläni on ollut n. vuoden verran pientä kisailua siitä, kumpi löytää kauheimmat kappaleet. Olen pitänyt johtoasemaa aika kauan.

PPS. Mielestäni voi ihan hyvin rönsyillä ja käsitellä kaikkia aiheita samassa kirjoituksessa.

PPPS: Tsekkaahan Aminopörssin Tammiale! Löytyy yhtä jos toistakin putelia ja purnukkaa hyvään alennushintaan!

Uusi vuosi - Uusi perä.

Sumfaraa, sumfaraa, sumfarallallaaaaaa!! Olen niin odottanut tätä hetkeä, että pääsen koneelle jorisemaan! Ja mikä olisikaan parempi hetki kuin treenin ja ruokailun jälkeen. Oli ihan pakko alkaa kirjoittaa, kun en pääse tästä tuolista enää ylös. Hikiset pakarat oikein liimaantuivat nahkatuoliin. Too much information? Olisi tosin voinut käydä vaikka suihkussa ensin. Koirakin karttaa seuraani, kun haisen niin pahalta jalkarääkin päätteeksi!

Talven juhlimiset on onneksi juhlittu ja on taas aika keskittyä arkeen. Harmaana kömmin työpaikalleni, jossa masentuneena aloin pölyttää mappeja ja mapittaa pölyjä.... EIKÄ KUN EN! Uusi vuosi alkoi nimittäin vapaapäivällä! Pääsin ostamaan uuteen kotiin verhoja, pääsin lenkille ja salille juuri siihen aikaan kun tuntui hyvältä. Ei tarvinnut pakata yhden yhtä eväsrasiaa ja sain aamulla vipeltää ympäri asuntoa puolialasti ja tonkia muuttolaatikoita kaikessa rauhassa musiikkia kuunnellen. Aamupuuroakin mussutin hyvällä ruokahalulla kaikessa rauhassa, enkä ryystänyt sitä minuutissa muovipurkista työpaikalla.

Puurokuva VOL 23299

Ruokavalio muuttui hieman ja on nyt entistäkin mieluisampi. Ei ole mitään ongelmia noudattaa ohjeita, kun kaikki ruoka-aineet ovat sopivia ja ateriat järkevästi koostettuja. Sain aamupalalle 100g marjoja ja 100g raejuustoa. Puuron kanssa aivan suosikkiyhdistelmä! Puuroon vielä ihanaa soijalesitiiniä (ei näy kuvassa, puuro olisi muuten ryynisen oksennuksen näköistä) ja parit valkuaiset päälle ja kyllä muuten kelpaa! Simppeliä.

Jokainen fitnessbeibe tarvitsee munaa. Säännöllisesti.

Ja sehän on tismalleen 100 grammaa!

Mutta arki. Ihanaa, että se alkoi kaiken juhlasäätämisen ja poikkeusaikataulujen jälkeen. Toivotan sen lämpimästi tervetulleeksi : TERVETULOA!
Mikä helpotus! Tyrkyllä ei ole koko ajan herkkuja, ei tarvitse luuhata eväsrasioidensa kanssa toisten nurkissa, eikä tarvitse painaa töissä pitkiä vuoroja. Luksusta! Monia arjen aloitus korpeaa loman jälkeen ja myönnetään, että toki itsekin olisin vähän hapan, jos lomalta pitäisi kömpiä takaisin kiireen pariin. Vaan itselläni nämä yleiset lomailuajat ovat sitä kaikista kiireisintä työsesonkia, jolloin ei levätä. Ja se tarkoittaa pitkiä päiviä ja sitä, että omista rutiineista on pakko joustaa.Vielä kun pari viikkoa yöunet ovat muistuttaneet pahimpia liskodiscoja ja jo nukahtaminen on ollut hirveän työn takana... Ai että on mukavaa. <3

Muutto on nyt onnistuneesti takana, mutta uudessa kodissakin näyttää sotatantereelta. Itseasiassa täällä näyttää ihan samalta kuin aiemman asuntoni vaatehuoneessa (josta taidan mainita ylpeänä jokaisessa tekstissäni), kun räjäytin kaikki vaatesäkit ympäri kämppää. Niiden viikkaaminen kaappiin vaan on niin tylsää puuhaa! Vaadin assistentin! Ja kun en heti sitä tehnyt, ovat tietenkin kaikki tarvittavat tantut, trikoot ja sukat hukassa silloin, kun niitä tarvitsisi ja sitten kiireessä kun etsii juuri niitä tietyn värisiä Better Bodiesin housuja, jotka mätsäävät salilla varmasti kengännauhojen sävyyn, on luvassa vielä enemmän kaaosta ja sotkua kun myllään ja kaivaudun tekstiilikasojen sekaan. Voisi siis sanoa, että oikein on kotoisaa, eikä mikään ole muuttunut! Paitsi että nyt on liki tuplasti enemmän tilaa sotkea...

Tyylikkään ja ekologisen lattiaratkaisun saat vanhoista sanomalehdistä. Tyhjä kivennäisvesipullo tuo viimeisteltyä tyyliä kattaukseen - Niksi-Eve

Ja mikä parasta - uuden kämpän porraskäytävässä on peili! Mä aion niin pyllistellä tässä joka päivä kun kävelen ohi!!

Muuton myötä palasin myös treenailemaan vanhalle vakiosalilleni. Kun aikataulut ovat kiireiset, on pakko olla sali jokaisessa kaupunginkolkassa ja erityisesti lähellä kotia. Salille taitaa olla n. 40m matka Kylläpä oli mukavaa mennä takaisin tuttuun ympäristöön ja tuttujen treenikavereiden pariin. Kävin heti tänään räpiköimässä jalkatreenini siellä. Mainio tuntuma ja ajatus oli koko ajan suunnattuna peräosastoon! Olen kuullut monesti, että näytän salilla vihaiselta. No kai nyt kun pitää rutistaa pakaroita niin hemmetin keskittyneesti toisiaan vasten! Oikein pinnistää niin maan perk... No paljon. Hyvä oli treeni, mutta salin portaat meinasivat koitua kohtaloksi... Sellainen tutina päällä lähdin kotiin. Istuskelu reidenloitonnuslaitteessa on muuten aika kovaa puuhaa! Tuli ihan hiki!

Nyt on taas hyvä parempi mieli kropasta ja omasta treenaamisesta, mutta näin ei todellakaan ollut esim eilen. Tai esim. toissapäivänä. Tai esim. kahteen viikkoon. Eilen lenkillä juteltiin ystäväni kanssa positiivisesta itsepuhelusta ja ylipäätään positiivisesta ajattelusta. Siitä, miten tärkeää se on ja erityisesti siitä, miten hankalaa se on. 
Ymmärsin, että en itse ymmärrä sitä, mikä on normaalia jaksamista, enkä osaa tarkastella omaa tekemistäni realistisesti. Tuntuu aina siltä, että muut ehtivät tekemään enemmän, treenaavat kovemmin, syövät tarkemmin ja tekevät sen ja tämän ja tuon paremmin. Olen siis kova vertaamaan tekemistäni muihin. Olen huomannut, että piiskaan itseäni liikaa negatiivisella ajattelulla ja vähättelyllä sen sijaan, että tsemppaisin itseäni kehuilla ja positiivisilla ajatuksilla.

Pitänee vaihtaa hellankin yläpuolelle: onnellinen kotirouva. Eiks tää nyt oo vähän negatiivinen???

Milloin marisen siitä, että paino ei tipu, milloin marisen siitä, että lihasta on liian vähän. Miten voi olla niin hankalaa tarkastella omaa tekemistään rakentavasti ja tsempata itseään? Jokaisella on ne omat heikot osa-alueensa ja silloin tehdään työtä ja parannetaan ja ollaan tyytyväisiä. Vaan ei. Omalla kohdallani homma menee niin, että olen tyytymätön ja tavoittelen jotain. Saavutan tavoitteen ja tavoittelen lisää. "Kehitys loppuu tyytyväisyyteen" ei siis ainakaan omalla kohdallani pidä paikkaansa, koska en ilmeisesti osaa olla tyytyväinen siihen, mitä minulla jo on vaan tavoittelen aina jotain. Oli se sitten pienempi rasvaprosentti, isommat reidet, paremmat olkapäät, toimivampi parisuhde, isompi koti tai parempi rahatilanne. Haluan aina lisää. Paitsi vatsaa, sitä en halua lisää. Enkä esim isompaa päätä tai korvia tai... No, ehkä ymmärsitte pointin.

Olisinpa tyytynyt edes tavalliseen lamppuun. Mutta ei!! Hirveä työ ja näpertäminen!!

Vuoden 2014 tavoitteeksi aion ottaa positiivisen ajattelun opettelemisen. Jos nyt oikein villeiksi heittäydytään ja lähdetään liikkelle tällaisesta kevyestä henkisestä prosessista. Mutta kun olen monin tavoin positiivinen ja optimistinen. Uskon, että asiat järjestyvät aina ja elämä on tämän näyttänyt monta kertaa, vaikka on tapahtunut paljon kurjia asioita. Uskon oikeasti siihen, että ihminen pystyy mihin vain! Joten haluan, että voin olla tyytyväinen tekemästäni työstä ja tapahtuneista muutoksista. Haluan kyetä kehumaan itseäni ja olemaan aidosti ylpeä siitä, mitä teen. Auttaisi aika paljon tässä projektissakin. Ja voi kun tähän saisi vielä ynnättyä sen aidon läsnäolon ja tästä hetkestä nauttimisen sen sijaan, että sitä vain miettii  tulevaa ja tavoittelee aina jotain. Kun se elämä nyt vain sattuu olemaan tässä ja nyt ja kulumaan koko ajan! Ja kun juuri tässä ja nyt on niin paljon asioita, joista voisi nauttia ja olla tyytyväinen.

Meinasin myös luvata, että pidän jatkossa vaatteeni siististi viikattuina, laitan uuden roskapussin paikoilleen samalla kun vien roskat ja laitan uuden rullan vessapaperia telineeseen aina kun vanha loppuu. Mutta totesin, että ei kannata tehdä lupauksia, joita ei voi pitää (ja joita ei aio edes yrittää toteuttaa...)

Asiaan millään tavalla liittymätön kuva osittain syödystä välipalasta. Kuvan muna ei liity tapaukseen.

Kaikille teille blogin lukijoille toivon  riemukasta, iloista, reipasta, liikunnallista, nautinnollista, tsemppaavaa ja kaikilla mahdollisilla ylistyssanoilla kuorrutettua vuotta 2014! Blogi oli saanut vuodenvaihteeseen mennessä liki 23 000 klikkausta! Olen äimänkäkenä! Niin monta klikkausta niin vähillä kankkukuvilla ja maltillisella paljaalla pinnalla! Tissikin vilahti (TAHATTOMASTI) vain kerran - vau!! Lukekaahan jatkossakin ja heittäkää ihmeessä kommentteja! Niitä on ollut niin mukava lukea sähköpostista, facebookista ja täältä bloginkin kommenttiboxista! Je jeee!

"When I'm sad I stop being sad and be awesome instead. True story."

 - Barney Stinson /HIMYM