Älä. Anna. Periksi.

Kääk! Tässä pitäisi olla kovaa vauhtia puuteroimassa nenää ja kihartamassa hiuksia, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Oli avattava kone ja purkauduttava tänne mietteistä, jotka pyörivät koko pitkältä tuntuneen työmatkan (hurjat 30min) päässä.

Esimieheni kanssa tuli puhetta siitä, että tähtään fitness-kilpailuihin. Ensimmäinen reaktio oli: Ei. Pään pudistelua ja ei, ei, ei, ei. "Älä kuule tyttö. Älä... Anna periksi."

Kuulinko ihan oikein: anna periksi? Ei siis "älä anna periksi" vaan "anna periksi"
Näin suoraan ei ole vielä kukaan sanonut.
Ja niin suoraan ei ole tarvinnut kenellekään vastata.
EI. En anna periksi.
Ja miksi ihmeessä antaisinkaan?
Miksi kenenkään pitäisi antaa periksi?

Tiedän, että nuo sanat oli osoitettu minulle kaikella rakkaudella. Esimies tietää hyvin, että olen sähläri, höntyilijä, tuhat rautaa tulessa ja hiuksetkin ilmiliekeissä-tyyppinen tapaus. On ollut terveyspulmia ja ylikuormitusta. Ymmärrän. Ymmärrän. Olisi parempi, kun jäisin kotiin harrastamaan postimerkkeilyä ja kasvattamaan kasiaisia. (Heidin etureisitreenin jälkeen ei tunnu lainkaan hassumalta idealta..)

Puin tätä asiaa osittain jo tekstissäni: Viimeinen valitusvirsi
Onneksi lupasin, että ei se viimeiseksi jää.
 (Ja äidiltäni tulikin huolestunutta lukijapalautetta siitä, että toistan itseäni. Auts!
Minä jauhan tätä silti!)

Tämä ei ole ainoa tapaus, kun innon ja tsemppauksen sijaan olen törmännyt tylyyn lyttäykseen, mitätöintiin tai syvään huoleen. Eikä se mitään. Tietenkään en odota, että kaikki tuttavat, sukulaisenkaimat ja facebook-moikkaus-asteella olevat henkilöt tulevat heiluttelemaan suuria banderolleja lavan eteen ja silmät säihkyen myötäelävät jokaisen fitnesslaiffiminuuttini, kun jännitän keittiössä tuleeko parsakaaleista muusia ja saanko mitattua riisit grammalleen heti ensimmäisellä kerralla, vai joudunko nyppimään niitä pois yksitellen. Jep. On muuten jännää!
Mutta tuntuu vain niin erikoiselta, miksi ihmiset lyttäävät toisten unelmat ja haaveet. 

Minun jos kenen pitäisi varmaan tietää.
Taisin olla itsekin ennen unelmien torppaaja. Ainakin hiljaa ajatuksissani, jos sen kerran tajusin olla kailottamatta mielipiteitäni ääneen.
Jos ajatus ei kuulostanut realistiselta, hyödylliseltä tai toteutuskelpoiselta, oli mielestäni järkevämpää keskittyä OIKEISIIN ASIOIHIN. Ja niitähän olivat siis työ, menestyminen, CV, arvosanat, raha.
Kun ystäväni ilmoitti, että hän jättää opintonsa tauolle ja miettii elämää, matkustelee ja keskittyy muihin juttuihin, etsii ehkä töitä. Ehkä? Olin pöyristynyt. Miksi? Mitä ajan haaskausta! Päämäärätöntä haahuilua! Ei noin voi tehdä!
Luoja, mikä tylsimys olen ollut! Minusta kuitenkin tuntuu, että alan olla muuttumassa erilaiseksi siitä täysin suorituskeskeisestä kaahaajasta, joka elää elämäänsä suoritusten, arvosanojen, rahan ja kiireen kautta. Ainakin rimpuilen ja teen vakaita sammakkopotkuja pois päin siitä tylsämielisestä unelmagiljotiinista.

Päässä on unelma. Uusi tiimipipo!

Olen saavuttanut monta unelmaa ja nähnyt, kun muut saavuttavat unelmiaan. Joskus jopa aivan hullunkurisia ja uskomattomia juttuja. Olen myös tajunnut, että ei ole hulluja unelmia. Kuulostaa naiivilta, mutta näin se on. Jos ei olisi unelmia, voisi vaikka saman tien jäädä nukkumaan talviunta. Ei olisi mitään mitä odottaa, ei mitään mistä haaveilla. Maailmassa on niin paljon kaikkea, mitä voi tehdä! On hienoa olla tyytyväinen siihen, mitä entuudestaan omistaa/osaa/voi tehdä. Ja siihen pitääkin olla tyytyväinen. Mutta eivätkö unelmat juuri pidä meidät hengissä ja elinvoimaisina?
Unelmat voivat olla pieniä, ne voivat olla suuria. Henkisiä juttuja tai jotain konkreettista. Asioita, joilla voi leikitellä ja hauskuuttaa itseään. Asioita, jotka lohduttavat, kun tämä hetki tuntuu synkältä. Asioita, joita kurkotella.

Minusta kaikkien pitäisi unelmoida. On oltava haaveita. Pieniä ja suuria sellaisia. Pitkän tähtäimen ja lyhyen tähtäimen. Sellaisia unelmia, jotka vaativat paljon ja sellaisia, joita on helpompi saavuttaa.

Kun kouluttauduin Trainer4Youlla personal traineriksi, henkisen valmennuksen ja markinnoinnin viikonlopun luotsi Ari Langinkoski sanoi: "Unelmat tarvitsevat toteutuakseen vain röyhkeän lupauksen."
En tiedä, kuka näin on sanonut alun alkaen, vai oliko se tuon liikunnan Sarasvuon aivojen tuotosta, mutta se on muuten himputin hyvin sanottu. Sen lauseen otin siltä istumalta omaksi motokseni.

"Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua ei saa tallata."

Tommy Tabermann

Elä! Älä anna periksi.