Maastavetoa

Maastavetoa

perjantai 8. marraskuuta 2013

Itsekurista(ja)

Projekti on edennyt lähtötelineestä vasta pari senttimetriä, mutta paljon saa kuulla ihmettelyä, kauhistelua ja ihastelua rautaisesta itsekuristani.
Siis mikä oli??
En ole ikinä pitänyt itsekuriani erityisen hyvänä. Saati rautaisena. Oikeastaan päinvastoin. Pohjimmiltani olen kuitenkin aika mukavuudenhaluinen, lohtusyöjä, hyvä ruoka - parempi mieli-ihmisiä. Tai ainakin olin. En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä elämän suurin nautinto on kieltäytyä herkuista, järsiä kohmeista parsaa pakasterasiasta ja kurittaa itseään klo 5.00 intervallitreeneillä.

Ulospäin voi toki tilanne näyttää hyvinkin päinvastaiselta. Minulla on monta rautaa tulessa ja olen mukana monenlaisessa. "Sä oot sellainen Duracell-pupu!" "Voi kun saisi edes osan tosta sun energiasta!" "Miten sä oikein jaksat?"
Joo joo. Ikinä en väsy. Kipitän menemään aina vaan energisenä, hyväntuoksuisena ja täydessä tällingissä. Silmät kirkkaina ja aivot vastaanottavaisina!
Tai sitten en.



Toki tuntuu hyvältä kuulla arvostusta ja ihailua uurastuksen puolesta, kenenpä fiilistä se ei kohottaisi, mutta siinä on oma varjopuolensa, kun höntyilee menemään jokaiseen ilmansuuntaan. Joku elämän osa-alue kärsii väistämättä. Jos on paljon töitä, koulu kärsii ja arvosanat jäävät keskitasoisiksi. Ystäviä ei näe niin usein kuin haluaisi, lepoa tulee vuorokaudessa aivan liian vähän, koiralla on toisinaan pitkiä päiviä yksin. Koulu, pari työpaikkaa, ystävät, parisuhde, koira, yhdistystoimintaa ja sitä sun tätä päälle. Siihen kirsikaksi kakun päälle tavoitteellinen treenaaminen ja noudatettava ruokavalio. Ei se ole mikään herkullinen yhdistelmä, eikä ainakaan sellainen, mitä kenenkään kannattaisi kadehtia.

Vuosi sitten marraskuussa olin niin huonossa kunnossa, että en edes muista koko kuukaudesta mitään. Joulukuukin on aika sumeana mössönä mielessäni. Olin koko syksyn 2012 kipeänä. Oli angiinaa, nielutulehdusta, kurkkupaisetta, kuumetta, köhää. Pelkkä kävelykin hapotti jaloissa.
Sitten alkoivat rytmihäiriöt, vatsa sekaisin aamulla, aamuyöllä heräsin hikoiluun ja sydämen takomiseen ja ahdistuin siitä, että minun pitää lähteä johonkin. Joka aamu itketti. Illalla itketti. Vapaapäivinä luulin olevani myöhässä jostain, olin sekaisin viikonpäivistä ja kellonajoista. Ruoka ei maistunut tai sitten ahmin järjettömiä määriä. Oli vaikea puhua seurassa. Alkoi ahdistaa: nauroinko oudosti, sanoinko jotain typerää, näytänkö hölmöltä, olenko väärässä?
Ravasin lääkärissä tuon tuosta ja viimein oli pakko hakeutua sinne paniikkihäiriöoireilun vuoksi.
Pieni reality check: milloin sinulla on viimeksi ollut vapaapäivä, monta tuntia päivässä sinulla on omaa aikaa, monta tuntia viikossa treenaat, kerro elämäntilanteestasi? Vasta siinä vaiheessa tajusin itsekin, mistä kenkä puristaa. Miten sitä saattoi omalla kohdallaan olla niin ajattelematon, että ei tajunnut. Lääkäri totesi: "Ethän sinä puuskuttavaa ja hikoilevaa hevostakaan piiskaisi raipalla pitämään tahtia yllä, niin miksi teet sen itsellesi?"
Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki lääkärille. Erinomaisen hyvä kysymys.

Ylirasitus, ylikunto. Pakkolepoa. Rentoutusharjoituksia. Marraskuu, joulukuu ja tammikuu treenikiellossa. Lupa harrastaa vain kävelyä. PAINAJAINEN!!!

Pirteän harmahtava kuusenkoristelija viime vuonna.
Ensimmäinen viikko oli aivan hirveä. Tuntui, että keho kärsi vieroitusoireista. Hikoilin, sydän hakkasi kahta kauheammin levossakin. Koin syyllisyyttä lepäämisestä. Ajattelin, että en ole rasittunut vain ainoastaan laiska. Kyllähän muutkin jaksavat, miksi en minä?
Kun pari viikkoa oli mennyt ja hellitin viimein otteen kalentereistani, joista olin kynsin ja hampain pitänyt kiinni, huomasin olevani niin väsynyt, että ei minusta edes ollut mihinkään. Ei sinne treeneihin olisi edes halunnut lähteä. Ajatuskin oksetti. Ruokin lintuja, askartelin joulukortteja, koristelin piparitaloja ja väritin värityskirjoja. En voinut tehdä mitään, mikä olisi vaatinut erityisiä henkisiä tai fyysisiä ponnisteluita.

Pälliterapiaa. Toimii.

Vasta alkukesästä oli ensimmäinen treeni, jonka aikana koin olevani taas terve. Se fiilis, kun tajusi, että tältä sen pitääkin tuntua. Se oli mahtava!

Lajin pariin hakeutuu paljon kaltaisiani ihmisiä. Mielestäni kyse ei kuitenkaan ole pelkästä itsekurista, vaan kunnianhimosta ja tavoitteista. Tavoite on todella tärkeä, jos haluaa toteuttaa haaveensa. Ja sen tavoitteen on oltava terävä. Olen kiusannut itseäni monta kertaa epämääräisillä tavoitteilla, haaveilla ja toiveilla, jotka eivät ole toteutuneet. Mutta olen myös todistanut itselleni, että jos tavoite on tarpeeksi kirkas ja OIKEASTI haluan sitä tarpeeksi, olen valmis tekemään sen eteen töitä.
Ei se tavoitteen asettaminenkaan helppoa ole. Eikä etenkään sinne pääseminen. Mutta kun lyö päätään seinään tarpeeksi monta kertaa, sisuuntuu. Ja lopulta lyö itsensä siihen pisteeseen, mihin on halunnutkin. Todettu pitkästä parisuhteesta erotessa, laihduttaessa, opiskelemaan hakiessa... Kyllä sen vain tietää, kun on valmis. Ja silloin on valmis laittamaan kaiken peliin.

Muutosta on todella haluttava TARPEEKSI ja PALJON. Ei riitä, että haluaisi tai olisipa kivaa jos tai ehkä, jospa, kun, jos sitten..

Mikä oli tämän tajunnanvirran ja muistelon pointti? Itsekuria löytyy kyllä, jos haluaa jotain tarpeeksi. Tästä mahtavana todisteena ovat upeat laihdutustarinat, joita saa viikottain lukea lehdistä ja Fitfarmin sivuilta. Silloin tulee niin mahtava fiilis. Kaikki todella on mahdollista!






5 kommenttia:

  1. Rohkea kirjoitus!! Löysin juuri blogisi ja ajattelin kommentoida tähän uusimpaan kirjoitukseesi.

    Tässä kirjoituksessa kerroit vakavampia asioita. Muutamat (lähes kaikki) kirjoituksesi tähän saakka ovat olleet niin hauskoja, että olen purskahdellut nauruun tämän tästäkin. Olenkohan nuori mieleltäni, kun lueskelen ja tykkään monen nuoren kirjoituksesta, vaikka itse olen neljänkympin jonkin aikaa sitten ylittänyt ;)

    Jään seuraamaan blogiasi, kirjoitat sitten vakavempaa asiaa tai hyvää huumoriasi. Saanko vielä loppuun hiukan udella: opiskeletko Jamkissa....? Missä salilla treenaat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos kiitos palautteesta! Sitä on mukava saada. Ja ilahduttaa eniten, että tekstit ovat kirvoittaneet nauruakin. Pyrin myös jatkossa kirjoittamaan kieli poskessa. Välillä on kuitenkin hyvä muistaa kurtistaa otsaa ja ottaa asioita tosissaankin. ;)

      Kyllä, opiskelen JAMKissa! Treenailen JAMKin mahtavalla pikkusalilla, Kuntomaailmassa ja monnarilla. Täytyyhän sitä olla sali joka puolella kaupunkia, että pääsee missä vain ja milloin vain jumppaamaan pakaraa!

      Poista
  2. Kiinostava juttu! t.PauliinaTee

    VastaaPoista
  3. ..taidan olla sen kolmen kuukauden pakkoloman tarpeessa. ei juma. pääsin just tottumaan siihen ajatukseen, etten tarvi lomaa, oon vaan laiska, kunnes luin ton lauseen, jossa oli vertauskuva hevosesta..kolahti. Ja muutenkin, kolahti kyllä koko teksti, puet mun tunteita sanoiks.

    Keep on going. <3

    VastaaPoista
  4. Upee kirjoitus. Mulla on kanssa tuo menossa juuri nyt: treenit oli vaan pakko jättää elokuussa kalenterista oman ja muiden mielenterveyden vuoksi. Nyt ensi kuussa kun on taas mahdollisuus aloittaa uudestaan, tuntuu se samaan aikaan tosi pelottavalta ja innostavalta. Ihana päästä taas jumppaan, selkä- ja hartiakivut loppuu, jaksaa paremmin, kunto nousee! Ja taas: mitä jos en osaakaan enää mitään? Joudunko aloittamaan kolmen vuoden työn alusta? Mitä jos olen ihan rapakunnossa, enkä jaksa? Mitä jos se ei olekaan enää kivaa? Olisi kiva kuulla, miten sä sait treenit taas kulkemaan tuon pitkän tauon jälkeen. :)

    VastaaPoista