Maastavetoa

Maastavetoa

torstai 21. marraskuuta 2013

"Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt."

No niin, ei kun vaan ehdan fitnesslaiffin pariin taas kaikenlaisten avautumisten jälkeen! Täällä on kuulkaa paiskittu hommia niin, että puntit tutisevat (heh heh) ja syöty. Paljon munia. Vielä ei tule edes korvista ulos. Mutta hitto vie, onko pakko hankkia parvekkeelle oma kana? Saisivat pakata munat johonkin 50-packiin. Aina tuntuvat olevan loppu kaapista. Mokomat!

Niin kauas niitä munia keitettiinkään?

Gourmetpäivällistä hiilihydraatit minimissa. Maiskis...

Oisin kuvannut pakaraa, mutta peili oli liian korkeella. Shoulders will do!
Hieman huiputin, että tulee pelkkää pinkkiä fitnesshuumaa. Koska ennen kaikkea on ihana kirjoitella kaikenlaista liirumlaarumia, aion tänäänkin kirjoittaa liirumlaarumia. Ja yllätys yllätys, itsestäni! Ensin kuitenkin yritän olla uskottava fitness-ihminen. Siksi laitoin pari ruokakuvaa ja nyt kirjoitan sanasen treenistäni. Tänään oli viikon neljäs treeni. Olkapäät ja ojentajat. Salilla ensimmäisenä kello 8.00. Mahtava tuntuma ja hyvät treenipainot! Sellainen pumppi, että suonikin vilahti! Tai joku rakenne... Ehkä se oli lihaksessa viihtyvä loinen? Noin. Nyt on treeniasia taputeltu. Seuraaaaaava!!

Halusin tarttua vielä kertaalleen tähän uupumus ja ylikunto-asiaan. Olen saanut kiitettävän määrän kommentteja ja kokemuksia. Huomasin, että meitä ylisuorittajia ja uupujia riittää. Osa on kokenut jo saman, osalla tilanne on juuri päällä, osa on vasta ajautumassa siihen suohon ja tajuamassa, mitä tapahtuu.

Itsekuristaja-tekstin kommenteissa oli kysytty, miten itse selvisin ylikunnosta ja uupumisesta ja pääsin palaamaan takaisin treeniarkeen. "Mitä jos en osaakaan enää mitään? Joudunko aloittamaan kolmen vuoden työn alusta? Mitä jos olen ihan rapakunnossa, enkä jaksa?" Ihan samoja asioita pyörittelin mielessä itsekin.

Ylirasittuminen ei tule hetkessä. Ainakaan vakava sellainen. Ja näin oli omallakin kohdalla. Taustalla oli jo vuosien höntyily työ-ja koulurintamalla, kriisit henkilökohtaisessa elämässä sekä aktiivinen liikunta. Jossain vaiheessa keho ja mieli vain sanoivat sopimuksen irti. Oireita oli jo kauan. Pystyn havainnoimaan niitä reilusti yli vuoden taaksepäin, ennen kuin tuli viimeinen pisara, joka teki kamelista työkyvyttömän.

Toipumisprosessi ei ollut mikään helppo, aurinkoinen, kevyt ja mukava pikku homma, joka soljui kätevästi siinä muun elämän ohessa. Kuitenkin tarkimmillaan se kesti marraskuusta 2012 kevääseen 2013. Ainoa ohjeistus, jonka sain oli lepo. Minua ei tällöin ohjattu minkään mielekkään, elvyttävän toiminnan pariin, käskettiin vain levätä. Toimeliaalle ihmiselle ajatus X-asennosta sohvalla ei tuonut järin suurta lohtua. Keksin silloin värityskirjat, piparitalojen koristelut ja muut aivottomat näpertelyt, joilla sain aikaa kulumaan ja tekemisvimmaa taltutettua.

Nikottelun jälkeen varasin ajan myös psykologille, koska minulla oli hyvin vaikeita rentoutumis- ja univaikeuksia. En siis kavunnut divaanisohvalle tilittämään elämäni yksityiskohtia ja sudenkuoppia, vaan menin harjoittelemaan rentoutumista. Kun ensimmäisen kerran laitoin silmäni kiinni vastaanotolla, silmissäni pomppivat Muumipeikko-uimarenkaat. Kolme punaista rengasta siistissä symmetrisessä rytmissä. Kyllä. Luit aivan oikein. Ja kyllä, pidän kovasti Muumeista. Kesti 1,5h, että saavutin edes jollain tasolla rentoutuneen tilan. 
Sain harjoitteita kotiin ja minua opastettiin kuuntelemaan rentouttavia ääniä. Esimerkiksi valaita tai delfiinien kujerrusta. Vaikka eläinrakas olenkin, alkoi aina nopeasti jurppia se säksättäminen ja rentoudesta ei ollut tietoakaan.  Eläimet sentään toimivat ok, mutta sellaiset S-kirjainta Scullymaisen sensuellisti shuhishuttavat ukkelit pulisemassa siitä, miten tunnet kehosi painon ja karvaiset varpaasi, eivät kyllä nousseet omaan suosioon. Teki mieli heittää soitinta levypainolla. Harmi vaan, että ulottuvilla ei ollut kuin Disneyn värityskirjoja ja piparitalon katto-osa...

No levätään saatana sitten!!! Kävin kävelylenkeillä. Venyttelin. Näpersin niitä aivotoimintaa jossain määrin käynnissä pitäviä pikkuaskareita ja haaveilin treenaamisesta. Päivät vierivät ja lopulta rentoutuminenkin alkoi helpottua. Unet alkoivat muuttua täysin sekavista hieman vähemmän sekaviin. (Eli ääntelevät kuviot vaihtuivat makkaraa paistaviin ja räjähteleviin panttereihin)
Leposyke tuli alas, yleisvointi alkoi kohentua ja ruokahalu kasvaa. Treenien aloittelu tuli ajankohtaiseksi. Nauratti taas!
Odotin ensimmäistä treenikertaa kädet hioten ja niin innoissani, että hyvä kun unta sain! Voi sitä energialatausta ja huippufiilistä! No se huippufiilis jumahti siihen, kun nappasin levytangon käsiini ja havaitsin samaisella sekunnilla, että valkuaiset halusivat lähteä kapuamaan paluusuuntaan. Hapotti, henki ei kulkenut, painot tuntuivat painavan tuplasti. Tältäkö tuntuu niistä, jotka inhoavat liikuntaa tai ovat vasta aloittaneet? Hei hyi ! Treeni-into oli teurastettu 20 minuutissa. Huijasin. Kyllä se oli jo 10 minuutissa selvä juttu, että hyvältähän se puuha ei missään nimessä tuntunut.

Ruholta mallia lepäämiseen.
Itse tein tyypillisen virheen ja yritin lähteä samasta pisteestä, mihin homma oli jäänyt, kun jouduin jättäytymään sohvannurkkaan kuolaamaan ja värittelemään värityskirjoja. Mieli oli jo levännyt ja valmis rutistamaan uusien haasteiden parissa. Vaan keho ei tuntunut terveeltä edelleenkään. Rytmihäiriöt olivat jo taakse jäänyttä elämää ja leposykkeet normalisoituneet. Treeni ei silti luistanut ollenkaan, lämpöily alkoi taas, pientä flunssaa pukkasi... Tilanne tuntui jatkuvan entisellään. Tällöin päätin palkata aiemminkin minua koutsanneen personal trainerin palvelukseen, jotta homma saataisiin takaisin raiteilleen, enkä a) tukehduttaisi itseäni hikiseen treenisukkaan b) jättäisi liikuntaa kokonaan sikseen ja ryhtyisi kokopäiväiseksi siideripissikseksi.

Hupaisinta on, että asiakkaita voin kyllä opastaa, torua ja sättiä levon laiminlyömisestä, suunnitella toimivat nousujohteiset ohjelmat ja korostaa reiluutta itseään kohtaan.Sormi ojossa oikein soosottelen, että ai ai, kyllä sinun Birgitta täytyy muistaa levätä, etkä voi odottaa, että niitä tuloksia syntyy tuosta vain!!
Mitenkäs sitten omalla kohdalla? Jännä juttu, kun se keskustelu itseni kanssa oli aivan jotain muuta, kuin teoriatietoon saati maalaisjärkeen nojaavaa painavaa asiaa. Siitä puuttui täysin ymmärrys, oman kehon kuuntelu ja järki. Nämä seikat olivat korvautuneet muunmuassa vertailulla, armottomuudella ja kiireellä.

Valmentajan kanssa saimme kuitenkin hommaan nopeasti tolkun. Viikko-ohjelma oli armollinen, nousujohteinen, peruskuntoa kohottava. Perusliikkumista,  helppoa ja mielekästä tekemistä. Ei kikkailua, vaan isoja liikkeitä, matalatehoista aerobista ja puhdasta, proteiinipitoista ruokaa. Tuntuihan se aluksi tylsältä. Ei ollut palkitsevaa treenata, fiilis ei ollut hyvä eikä edes järin innokas, kunnes tuloksia alkoi tulla. Ei sen tarvinnut olla kuin joku millin kasvu hauiksessa ja johan oli taas mahtava fiilis ja sellainen pumppiolo, että räyh!! Pian tulokset olivatkin palanneet siihen lukemiin, johon ne olivat jääneet ennen pakkolepoa. Ja sen jälkeen into ja palava halu ovat siivittäneet tekemistä jälleen.


Tylsiä faktoja:

- hyväksy, että kuntotasosi on heikentynyt
- älä odota itseltäsi tai ensimmäisiltä treeneiltäsi liikoja
- lähde maltillisesti liikkeelle
- vaikka saat luvan treenata, et ole täysin terve/ kunnossa vielä viikkojen tai kuukausienkaan päästä

Positiivisia ajatuksia:
- voit taas treenata
- matkasi kohti huippukuntoa on alkanut
- olet (ehkä) oppinut läksysi
- osaat (ehkä) kuunnella kehoasi paremmin
- kehitystä tulee nopeasti, kun pohja sille on luotu
- et ole ainoa, jolle on käynyt näin

Neutraaleja vinkkejä:
- keksi elvyttävää tekemistä: käsityöt, pelit, askartelu
- kokeile rentouttavia liikuntamuotoja: jooga, pilates, balance yms
- harjoittele rentoutumista ja läsnäoloa
- syö ravitsevaa ruokaa
- puhu tuntemuksistasi
- syklitä treenit (jaksottele välillä rankempia ja kevyempiä jaksoja)
- muista lepo
- käänny tarvittaessa ammattilaisen puoleen

Ylirasittumista kannattaa välttää! Ennaltaehkäisy on paras hoitokeino ja johtaa parhaisiin tuloksiin. Jukuripäät, suorittajat ja höntyilijät eivät tätä vain aina tajua. Toisinaan vaaditaan se, että oppii asiat kantapäänsä kautta! Silloin sitä vasta ymmärtää, millainen hieno kokonaisuus se oma keho ja terveys onkaan. Sitä kannattaa vaalia. Ihan todella! (Ah, minkä kliseen tähän tempaisin, mutta pitäkää hyvänänne!)

Tsemppii! Jaxuhali yms muuta ihanan pinkkii ja kannustavaa!

6 kommenttia:

  1. Tämä entry oli todella tarpeen. :) Olin vatsan seudulle tehtävässä leikkauksessa pari kuukautta sitten ja kuutisen viikkoa liikuntakiellossa. Siitä tosiaan on nyt melko tasan 2 kk, mutta liikunnan harrastaminen ei oikein vieläkään onnistu. Olin viikon ollut täysin ilman mitään leikkauksen jälkeistä oireilua - sitten vain kävelin 2,5 km töihin aamulla ja pam - taas hirveä takapakki. :(

    Ja nyt olen sitten ihan rapakunnossa, painoa 4 kg lisää ja hyvä kun portaat jaksan nousta. En ole koskaan oikeastaan nauttinut liikunnasta, joten aloittaminen uudelleen tuntuu todella ylivoimaiselta. Mutta, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkuhiljaa, nimenomaan! Ja josko löytyisi joku laji, mikä tuntuu omalta. Sitä kautta se into jatkuukin!

      Loukkaantumiset ja sairastumiset on aina todella mälsiä juttuja. Itselläkin on polvia operoitu useampaan kertaan ja kyllä se kuntoutuminen on aina työlästä, tylsää ja vähän harmillista puuhaa. Mutta kun on tavoite mielessä, se sisukin puskee jostain esiin!

      4kg ei ole paha, se lähtee kyllä! Nyt sun tärkein tavoite on keskittyä kunnolla tervehtymiseen. Moiset operaatiot voivat vaikuttaa pitkän aikaa!

      Tsemppiä!! :)

      Poista
  2. Minä olin vuosi sitten lonkan tähystysleikkauksessa. 2 vkoa kävelin kepeillä, 2 kk olin sairaslomalla. Pikkuhiljaa opettelin liikkumaan "uudestaan". Välillä matka on tuntunut pitkältä. Kyykkyjä harjoittelin tekemään, kun pääsin salille, TRX- köysillä jotta olin varma että saan itseni käsillä pystyyn, jos jalka pettää jne. Nyt teen syväkyykkyjä ja muita ihan miten vaan haluan. Treenaan 6 kertaa viikossa ja olen elämäni parhassa kunnossa, 45 - vuotiaana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava juttu! Kiitos kun jaoit tämän kokemuksen! Tuosta tsemppiä meille muillekin. Huikea juttu. Jatka samaan malliin! :)

      Poista
  3. Mukavaa että sulla on blogi pystyssä ja kisahommat mielessä. Osaat kirjoittaa hyvin, älä missään nimessä vaihda tyyliä! Eka fitness-shitness -blogi pitkään aikaan jota jaksaa lukea!

    VastaaPoista